Woods

Siitä on kauan, kun viimeksi kirjoitin. Jotenkin olen pelännyt kirjoittamista, kiitos sisäisen kriitikon. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä hankalammalta jatkaminen on tuntunut. En vielä tiedä, mitä teen vanhoille postauksilleni. Voi olla, että poistan. Tai sitten vaan piilotan. Mutta, täällä mä kuitenkin vielä olen. Elossa, olemassa. 

On joka hymyllä piste ja nauruissakin kalma kaikuu

En tiedä, ketä oikein yritän näillä jutuillani jekuttaa ja suojella. Oon pitkään yrittänyt selitellä tilannettani anemialla ja ties millä nuhakuumeilla ja korvatulehduksilla. Ei tässä nyt taida enää olla kyse vain sellaisesta. Kun särkee, väsyttää, tykyttää ja pyörryttää koko ajan. 

Oon syvällä syömishäiriöhelvetissä. Oon tosi syvällä enkä pääse enää itse ylös. Suusta ei ole taas kahteen päivään mennyt alas muuta kuin kahvia, teetä ja tarvittavat lääkkeet. Mua masentaa ihan kamalasti. Sain perjantaina vihdoin ja viimein kiinni uuden omahoitajani psyk.polilta ja juteltiin pitkät pätkät puhelimessa. Mulla olisi ollut tilaisuus puhua tästä tilanteesta ja kertoa, mitä elämässäni on menossa. Mutta mä en kertonut.

En myöskään puhunut syömisistäni psykologiajalla. Vaikka se olisi ollut juuri oikea paikka näiden asioiden purkamiseen. En siksi, ettenkö luottaisi kyseiseen ihmiseen. Koska mä luotan, enemmän kuin itseeni. Jotenkin vaan tuntuu siltä, etten oikein pysty näkemään tätä tilannettani realistisesti. Siksi en ymmärrä, miksi ihmiset jatkuvasti hössöttävät ja ovat huolissaan. Tämähän on ollut mun "normaalia" elämää viimeiset yhdeksän vuotta. Toisaalta en toivoisi tällaista kenellekään toiselle. Mä nyt vaan oon tällainen surkea poikkeus.

Oon kaukana siitä ihmisestä, mitä haluaisin olla. Mulla ei ole hyvä olla yhtään millään elämän osa-alueella. Taas vaihteeksi elämässäni on menossa sellainen vaihe, että jopa suihkussa käynti riittää uuvuttamaan totaalisesti. Jos on mahdollisuus valita, makaan mieluiten päivät kotona yöpuvussa. Useimmiten sängyssä, välillä myös sohvalla. Saatan katsoa tai kuunnella jotain, mutta varsin usein löydän itseni vaan tuijottamasta tyhjyyteen.

Hoidollisiin tapaamisiin oon ihme kyllä sitoutunut kiitettävästi ja usein menen mielelläni mulle varatuille ajoille. On helpompaa lähteä liikkeelle, kun on jokin järkevä syy. Sen sijaan spontaanius on kadonnut elämästä lähes kokonaan ja tuntuu, että mun pitää kaikessa tekemisessä noudattaa neuroottisesti totuttua tuttua kaavaa. Muuten on vaikeaa olla.

Ennen saatoin kerätä kimpsut ja kampsut ja lähteä vaikkapa kaverille yöksi. Tai iltaa istumaan sen kummemmin asiaa pohtimatta. Nyt tarvitsen useita päiviä miettimisaikaa ennen kuin toimin tai teen yhtään mitään. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, että sellainen on varmasti rasittavaa eikä sen takia tee mieli edes yrittää olla muhun yhteyksissä.

Kyllä se silti aika pahalta tuntuu. Maata jossain sairaalan vuodeosastolla ja miettiä, että: "Olispa kuollut, niin ei tarvitsisi enää kenenkään murehtia mua ja mun tekemisiä".

Vaikka enhän mä oikeasti halua kuolla. En mä voi haluta sellaista itselleni. Kai. En oikein itsekään ymmärrä, siksi on vaikeaa edes yrittää selittää tätä muille. Syömishäiriö ja masennus ovat siitä kavalia sairauksia, että ne käperryttävät ihmisen tuhannen sykkyrälle suojakuoren sisään. Sitä ei halua olla näkyvä. Lopulta lähes huomaamattaan ihminen lakkaa elämästä. Ehkä mullekin on käymässä niin.

Kerran olin niin hymyilevä, naurava ja leikkisä. Mulla oli pilke silmäkulmassa ja näin kauneutta arjen pienissäkin asioissa. Nyt tuntuu siltä, että oon täysin valmis hautaamaan kaikki pienimmätkin unelmani ja eläköitymään. Parikymppisenä. Vittu.

Arkihulinat

Kotiinpaluu osoittautuikin sitten lopulta raskaammaksi kuin mitä osasin edes odottaa. Oon ollut väsynyt, masentunut ja ahdistunut. Vaikeita ajatuksia on koko ajan ja niiden kanssa selviäminen tuntuu haastavalta, välillä suorastaan mahdottomuudelta. Syömishäiriö puhuu.

Hoitotauko päättyi ja eilen olivat viimeiset sopimusneuvottelut DKT-ryhmää koskien. Sain paikan ja ensi kerralla kirjoitetaankin sitten jo hoitosopimusta. Oon hyvin innoissani, samaan aikaan pelottaa kuitenkin enemmän kuin mitä osaan tähän edes sanoittaa. Pelkään olevani liian heikko. Tai että en sopeudukaan osaksi muuta ryhmää. Varmaan ihan luonnollisia pelkoja, jos otetaan huomioon esimerkiksi se, millaisista taustoista tulen. Olisihan se kuitenkin mukavaa, jos voisi elää edes päivän ilman, että koko ajan murehtii turhia ja pyörittelee pahimpia mahdollisia katastrofiajatuksia päässään.

Noin niin kuin muuten hoitokuviot psyk.polin puolella ovat aivan sekaisin. Viime vuoden loppupuolella päättyi hoitosuhde edellisen omahoitajan kanssa. Samalla päätin ruveta viemään eteenpäin myös lääkärinvaihdosprosessia. Päätös ei ollut mulle mitenkään helppo, vaikka olenkin jo vuosien ajan joutunut vääntämään samaisen lääkärin kanssa ties mistä pikkuasioista. Ihmisoikeuksista lähtien. Yritin omalta osaltani kaikkeni, että hoitosuhde oltaisiin saatu toimimaan. En vaan enää pystynyt jäämään hoitosuhteeseen, jossa mua, mun tunteita tai näkemyksiä ei arvostettu yhtään. Asetin itseni lukuisia kertoja hengenvaaraan, enkä enää halua toimia niin.

Toivon, niin toivon, että tuosta DKT-ryhmästä olisi apua. Oon väsynyt olemaan väsynyt. Olo on ollut niin huono, että pelkään löytäväni itseni osastolta hetkenä minä hyvänsä, jos ei joku pian nappaa kiinni musta ja estä vajoamasta takaisin pimeyteen.

2020

Heipsan ja hyvää uutta vuotta 2020 kaikille. Täällä Nurmeksessa vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissä ja mummun synttäreitä juhlistaessa. En ole vuosiin viettänyt vuodenvaihdetta maalla. Aina on saanut reuhata menemään kavereiden kanssa ties missä. Nytpä ei tarvinnut ja oikeastaan oon siitä varsin iloinen.

Huomenna suuntaan takaisin kotiin Helsinkiin. Tämä hermoloma tuli tässä kohtaa tarpeeseen; huomaan jaksavani ainakin vähän paremmin. Ajatus kulkee selkeämmin. Yritän elää hetkessä ja kellua tässä fiiliksessä vielä nämä viimeisetkin hetket. Tunnen itseni ja tiedän, että mieliala laskee pakkasen puolelle heti, kun avaan kotioven huomenna iltapäivällä.

Oon kaavaillut jo uutta reissua pääsiäiselle. Muutenkin, yksi mun tämän vuoden lupauksista on pitää enemmän yhteyttä sukulaisiin. Kysyä kuulumisia useammin. Kerran täällä vain eletään eikä sitä koskaan tiedä, milloin oma aika koittaa. Näillä elämäntavoilla luulisi, ettei tarvitsisi kovin kauaa  kyllä kärsiä. Surullista, mutta totta.

Hoitotauko

Kuin ihmeen tavoin oon selvinnyt tästäkin hoitotauosta ilman mitään sen kummempia ongelmatilanteita. Tokihan vaikeita ajatuksia on päivittäin ja arki niiden kanssa painiskellessa on raskasta. Kuitenkin, mua kannattelee ajatus siitä, että ei tarvitse jaksaa yksin kauaa. Enää en taistele vain itseni takia.

Muistutan itseäni päivittäin siitä, että en voi saada apua, jos nyt kuolen. Jos kuolen, en enää koskaan palaa takaisin. Sitten ei ole enää mahdollista korjata sitä, mikä on rikki. Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata sitä, mikä on joskus mennyt rikki. Mutta se vaatii sen, että on elossa ja jaksaa taistella. Vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Helppoa sen ei kuulu ollakaan. Tosiaan, ei toipumista syömishäiriöstä turhaan kutsuta taisteluksi. Sillä sitä se todella on. Rumaa taistelua.

Ajatuksia on. Mutta mä en anna periksi.
En anna periksi tälle sairaudelle. 

Häkkilintu

Päivät täällä kuluvat aina nopeasti. Pelottavan nopeasti. Voisin tottua täällä elämiseen ja asumiseen. Pitäisi käydä useammin, kun mummukin kovasti kyselee perään ja kyläilemään. Tunnen syyllisyyttä siitä, että oon ollut huono lapsenlapsi ja tuottanut pettymyksen jo liian monta kertaa. Pitäisi toimia ja tehdä ryhtiliike nyt, kun se vielä on mahdollista.

Kyllä me lopulta eilen käytiin vähän ajelemassa. Matkattiin Lieksaan ostoksille ja tultiin sieltä sitten takaisin. Oli ihan mukavaa istua auton kyydissä ja katsella vaihtuvia maisemia. Tulevana vuonna saatan itsekin olla auton ratissa, jos hommat menevät suunnitellulla tavalla ja pääsen vihdoin ajamaan kortin. Miten ihanaa olisikaan olla vapaa. Vihaan häkkilintu -fiilistä, jonka kanssa joudun Helsingissä tappelemaan päivittäin.

Muut ovat jo käyneet rauhoittumaan ja yöunille. Mulle tuli vielä tarve kirjoitella, kun meinaa vaikea olo vyöryä päälle rytinällä. Lääkkeen ehdin jo ottaa ja kohta pitäisi yrittää nukkumista uudestaan. Liikaa vaikeita ajatuksia ja liian vähän järkeviä konsteja niiden käsittelyyn.

Syömisten kanssa ei ole mennyt hyvin. Ei ainakaan sillä tavalla kuin mitä aluksi suunnittelin. On tullut syötyä vääränlaista ruokaa ja väärällä tavalla. En ole uskaltanut käydä vaa'alla ja huomenna olisi "pakko" päästä lenkille. Ja no, huomenna olisi pakko myös paastota. Taas vaihteeksi. Jos siis syömishäiriötä uskoo.

Kamalaa myöntää, että tällä kertaa tavallaan jopa haluaisin toimia syömishäiriön sanelemalla tavalla. Ihan vain senkin takia, ettei tilanne äityisi jo täällä ollessa niin pahaksi, etten sitten kotona kestä ollenkaan. En halua joutua uudestaan osastolle heti alkuvuodesta.

Inhoan. Inhoan tätä sairautta ja koko helvetin elämäntilannetta. Inhoan sitä, etten voi nauttia, olla onnellinen ja elää huoletta. Tai ainakin vähän huolettomammin. Inhoan sitä, että tämä masennus tuntuu ikuiselta helvetiltä, josta ei ole poispääsyä millään tavalla. Inhoan sitä, että oon ihmisten kanssa, mutta silti niin yksin.

Terveiset Nurmeksesta!

Matkaaminen uuvutti sen verran paljon, etten enää eilen jaksanut kirjoitella ollenkaan. Perille Nurmekseen pääsin jo hyvissä ajoin, mutta loppupäivä kului levätessä ja kuulumisia mummun ja Paulin kanssa vaihdellessa. Illalla käytiin vielä ennen nukkumaanmenoa saunassa. Siinäpä koko päivä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Tänään olisi tarkoitus käydä hieman liikenteessä. Ehkä autoilemassakin. Ajattelin ottaa kameran mukaan, josko saisin muutamia julkaisun arvoisia kuvia napsittua. Saa nähdä, lähdetäänkö käymään Kuhmossakin jossain vaiheessa. Kovasti toivoisin, että löytyisi aikaa tavata serkkuja ja tätiä.

Matkastressi

Ihan hyvä aika istua kirjoittamassa ja juomassa kahvia. Uni ei halunnut tulla enkä halunnut kiusata itseäni pyörimällä hereilläkään. Enää neljä tuntia junan lähtöön ja kolmen tunnin päästä pitäisi olla pesemässä hampaita ja vetämässä vaatteita niskaan. Mieli on levoton, mutta uskon sen johtuvan vain siitä, että jännitän. Jännitän matkaa, vaikka lähden enemmän kuin mielelläni ja tiedän maisemanvaihdoksen tekevän minulle hyvää.

Jännitän syömisiä ja syömättömyyttä. Jännitän liikkumisia ja liikkumattomuutta. Miten salaan syömishäiriöni sukulaisiltani? Toisaalta, tarvitseeko mun edes piilotella sitä? Mulla on sairaus, jonka takia olen hoidossa ja johon saan apua. Sen ei pitäisi olla ongelma muille, jos se ei ole ongelma mullekaan. Enkä todellakaan halua, että asiaan kiinnitetään yhtään sen enempää huomiota kuin mitä on pakko. En halua, että mummu tai kukaan muukaan huolestuu turhaan, kun sellaiseen ei yksinkertaisesti ole tarvetta.

Pakkasin kameran matkalle mukaan. Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa on tällä hetkellä kuulemma paljon lunta ja koko ajan satelee lisää. Tavoitteeni olisi ottaa kuvia päivittäin. Ehkä sillä tavoin saan myös ajatuksiani siirrettyä pois ikävistä asioista. Niin ainakin toivon. On uuvuttavaa ajatella ja murehtia koko ajan näin paljon.

Vielä olisi jonkin verran tehtävää. Pitäisi pakata reppu, laskea oikea määrä lääkkeitä mukaan ja täyttää dosetti. Tiskit sain jokin aika sitten tiskattua ja aiemmin päivällä siivosin kuin hullu, koko asunnon lattiasta kattoon; imuroin, pölytin, tuuletin, luuttusin. Jopa siivotessa syömishäiriö saneli; ihan sama mitä tekee ja miten. Kunhan ei vaan juutu paikoilleen ja sohvannurkkaan köllöttelemään. Ja kuten arvata saattaa, tämä tyttö ei tosiaankaan köllötellyt.

Mutta, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Tulen aina valitsemaan pakkoliikunnan, jos se vähääkään auttaa mua pysymään erossa teristä. Aina.

Voittoja

Nyt on joulu tämän tytön osalta juhlittu. Vuoden päästä sitten uudestaan. Olo on helpottunut, niin niin helpottunut. Siitä, että selvisin tämän vaikean ajan yli. Kuivilla juopottelusta, kuivilla itsetuhoisuudesta. On jotain hyvää kerrottavaa, kun hoitotauko tammikuussa päättyy ja tapaamiset jälleen jatkuvat. Nyt yritän vain hengittää. Päivä ja tunti kerrallaan tämän vaikean olon läpi. Ei ole mitään hätää, selviän tästä kyllä. Olen selvinnyt aiemminkin, selviän tälläkin kertaa.

Sain laukun pakattua, mutta vielä pitäisi hieman siivota ennen matkalle lähtöä. Ettei tarvitse palata kaaoksen keskelle sotkuiseen kotiin. Lasken jo tunteja junan lähtöön. Tavallaan tunnen ehkä jopa hieman syyllisyyttäkin siitä, että haluan näin kovasti karata pois ihmisten ulottuvilta. Mutta mun oli tehtävä tämä; otettava aikalisä. En voi olla koko ajan tavoitettavissa tai auttaa muita piittaamatta siitä, millainen oma olo on.

Tänä vuonna sain joululahjaksi monta hyvää kirjaa, joista yksi on Miia Moision Toivon kirja masennuksesta. Aloitin sen lukemista eilen illalla, olen edennyt vasta muutaman sivun verran ja itkenyt jo liikaa. Kummallista, miten kauniisti ja lempeästi Miia osaa sanoittaa sitä, mistä masennuksessa oikeastaan onkaan kyse. Ehkä opin itsekin vielä jonain päivänä ymmärtämään. Vaikken ole paljoakaan ehtinyt lukea, niin voin kyllä jo tässä vaiheessa lämpimästi suositella Miian kirjaa. Varsinkin, jos olet itse masentunut ja toipumassa. Tai jos olet masentuneen läheinen. Tai ehkä ihan muuten vain aiheesta kiinnostunut esimerkiksi ammattisi puolesta. Siinä tapauksessa tämä kirja on kuin tehty just sulle.

Ihana kamala joulu

Onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Vaikka pidänkin joulusta, on se silti aina oma "operaationsa". Jouluun liittyy paljon vaikeita muistoja, jotka joudun kohtaamaan vuosi toisensa perään eikä paha olo ole helpottanut vieläkään, vaikka puhutaan tapahtumista yli kymmenen vuoden takaa. En tiedä, tuleeko koskaan helpottamaankaan täysin.

Lisävaikeutensa joulun viettoon ja huolettomaan rentoutumiseen tuo ilman muuta syömishäiriöni, jonka mielestä en ansaitsisi mitään hyvää. En ravintoa kroppaani tai edes olla hengissä ja elää tätä elämääni. Lapsuudenkotini kaltaisessa ympäristössä on lähes mahdotonta suojautua laihdutuspuheilta ja piikittelyiltä. Toissa vuonna isäni toivotti minulle "hyvää yksinäistä vegaanista joulua" ja se kolahti. Meni syvälle tunteisiin. Vaikka tapahtumaa on käyty läpi ja anteeksi pyydetty lukuisia kertoja, ikävä muisto on ja pysyy.

Tänä vuonna otin tietoisen harppauksen pois tutulta ja turvalliselta syömishäiriön polulta ja julistin itselleni ruokarauhan pari päivää ennen aattoa. Oli helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka yritin antaa itselleni siimaa ruokapöydässä, kostautui se myöhemmin illalla kotimatkalla, kun päätin lopulta valita sen kaikista monimutkaisimman reitin, jolla kävelymatkaa kotiin kertyi lopulta yli kaksi kilometriä. Vaikka olisin voinut ottaa junan tai ajaa bussilla suoraan oven eteen. Tänä aamuna tuskastelin pitkään, voinko syödä aamupalaksi leivän vai tyydynkö pelkkään pilttiin, koska eilen tuli syötyä "väärin" ja liikaa. Lopulta en sitten syönyt yhtään mitään. Helvetin syömishäiriö ja sen typerät säännöt. Jostain syystä en vain osaa taaskaan päästää irti.

Järki ja tunteet eivät tunnu koskaan kulkevan käsi kädessä. On halvaannuttavan pelottavaa edes ajatella, että ajautuisin itseni kanssa sellaiseen tilanteeseen, jossa en olisi kontrollissa. Ylikontrolli tuntuu paljon turvallisemmalta kuin se, että eläisi elostellen välittämättä mistään yhtään mitään.

Comeback

En ole kirjoittanut tänne mitään lähes vuoteen. En tiedä, missä vaiheessa aloin jännittää kirjoittamista näin paljon. Mitä edes pelkään? Tämähän on mun blogini ja mulla on vapaus ja oikeus kirjoittaa tänne ihan mitä vain haluan. Niin, mulla on oikeus.

Miksi sitten tuntuu usein siltä, ettei ole oikeutta yhtään mihinkään? Edes hyvinvointiin? Tämä kulunut vuosi on ollut niin sanoinkuvaamattoman raskas. On ollut useita hoidollisia tapaamisia, sairaalareissuja. Liian monta tikkireissua. Lääkemuutoksia. Unettomia öitä, itkukohtauksia, ahdistusta. Oon laihtunut melkein kymmenen kiloa tammikuusta.

Täytin tasan viikko sitten 22 vuotta. Koko elämä olisi vielä edessä, mutta tuntuu siltä, että oon jo nähnyt kaiken. Sairaus on muuttanut mua ihmisenä, ehkä pysyvästi. Enkä rehellisesti sanoen tiedä, pidänkö tästä uudesta ihmisestä.

Enää en edes tiedä, mitä oikeastaan haluan elämälläni tehdä. Aloitan alkuvuodesta pitkän DKT-hoito-ohjelman ja kuntoutuminen on vielä täysin kesken, mutta oon kyllä pohtinut opintojen aloittamista ja avoimen yliopiston kursseja. Mihinkään pääsykokeisiin tuskin tulevana keväänä vielä osallistun. Toisaalta koskaan ei tiedä, mihin suuntaan olotila muuttuu; voihan vointi parantuakin ja niin todella toivon. Haaveilen edelleen kovasti psykologian opinnoista, mutta ajatus pääsykokeista tuntuu melko masentavalta ja sisäänpääsy kouluun lähes mahdottomuudelta. Ja se jos mikä surettaa.

Myös toimintaterapeutin ja fysioterapeutin ammatteja oon pohtinut kovasti. Opinnot vaikuttavat kiinnostavilta. Molemmissa ammateissa työnkuva on varsin monipuolinen ja mikä parasta, pääsisin tekemään juuri sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. Auttamaan muita ihmisiä.

Mutta, näitähän tässä ehtii vielä onneksi pohtia. Nyt yritän kerätä voimia ennen kaikkea siihen, että selviäisin pian koittavasta joulusta ja hoitotauosta. Vuodenvaihteeksi lähden maalle lataamaan akkuja.

Keho puhuu

Meillä on lähipiirissä syöpä. Ei omassa perheessä, mutta perhetutulla. En tiedä, mitä sanoa tai edes ajatella koko tilanteesta. Tai no, yhtään mistään muustakaan.

Tuntuu siltä, ettei huolilta saa rauhaa hetkeksikään. Kun onnistuu ratkaisemaan yhden pulman, toinen jo iskeytyy päin näköä. Oon tosi huonossa kunnossa, henkisesti ja fyysisesti. Unta on riittänyt, mutta kroppa on väsynyt.

Yksinkertaisesti, en jaksa tehdä yhtään mitään. Ensi kuun alussa on jälleen hoitokokous ja tässä kohtaa todella toivon, että sairaslomaa jatketaan. En siksi, että olisin laiska. Vaan siksi, etten kerta kaikkiaan ole työkykyinen vieläkään.

Oon aivan tiltissä. Paikat särkevät. Lenkillä tuli huono olo ja oksensin pururadan varteen. Ahdisti niin paljon, ettei kroppa enää lopulta kestänyt ollenkaan.

2019

Tää taistelu on hävitty vasta sitten,
kun sydän lakkaa lyömästä.