Päivät täällä kuluvat aina nopeasti. Pelottavan nopeasti. Voisin tottua täällä elämiseen ja asumiseen. Pitäisi käydä useammin, kun mummukin kovasti kyselee perään ja kyläilemään. Tunnen syyllisyyttä siitä, että oon ollut huono lapsenlapsi ja tuottanut pettymyksen jo liian monta kertaa. Pitäisi toimia ja tehdä ryhtiliike nyt, kun se vielä on mahdollista.
Kyllä me lopulta eilen käytiin vähän ajelemassa. Matkattiin Lieksaan ostoksille ja tultiin sieltä sitten takaisin. Oli ihan mukavaa istua auton kyydissä ja katsella vaihtuvia maisemia. Tulevana vuonna saatan itsekin olla auton ratissa, jos hommat menevät suunnitellulla tavalla ja pääsen vihdoin ajamaan kortin. Miten ihanaa olisikaan olla vapaa. Vihaan häkkilintu -fiilistä, jonka kanssa joudun Helsingissä tappelemaan päivittäin.
Muut ovat jo käyneet rauhoittumaan ja yöunille. Mulle tuli vielä tarve kirjoitella, kun meinaa vaikea olo vyöryä päälle rytinällä. Lääkkeen ehdin jo ottaa ja kohta pitäisi yrittää nukkumista uudestaan. Liikaa vaikeita ajatuksia ja liian vähän järkeviä konsteja niiden käsittelyyn.
Syömisten kanssa ei ole mennyt hyvin. Ei ainakaan sillä tavalla kuin mitä aluksi suunnittelin. On tullut syötyä vääränlaista ruokaa ja väärällä tavalla. En ole uskaltanut käydä vaa'alla ja huomenna olisi "pakko" päästä lenkille. Ja no, huomenna olisi pakko myös paastota. Taas vaihteeksi. Jos siis syömishäiriötä uskoo.
Kamalaa myöntää, että tällä kertaa tavallaan jopa haluaisin toimia syömishäiriön sanelemalla tavalla. Ihan vain senkin takia, ettei tilanne äityisi jo täällä ollessa niin pahaksi, etten sitten kotona kestä ollenkaan. En halua joutua uudestaan osastolle heti alkuvuodesta.
Inhoan. Inhoan tätä sairautta ja koko helvetin elämäntilannetta. Inhoan sitä, etten voi nauttia, olla onnellinen ja elää huoletta. Tai ainakin vähän huolettomammin. Inhoan sitä, että tämä masennus tuntuu ikuiselta helvetiltä, josta ei ole poispääsyä millään tavalla. Inhoan sitä, että oon ihmisten kanssa, mutta silti niin yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti