Woods

Siitä on kauan, kun viimeksi kirjoitin. Jotenkin olen pelännyt kirjoittamista, kiitos sisäisen kriitikon. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä hankalammalta jatkaminen on tuntunut. En vielä tiedä, mitä teen vanhoille postauksilleni. Voi olla, että poistan. Tai sitten vaan piilotan. Mutta, täällä mä kuitenkin vielä olen. Elossa, olemassa. 

On joka hymyllä piste ja nauruissakin kalma kaikuu

En tiedä, ketä oikein yritän näillä jutuillani jekuttaa ja suojella. Oon pitkään yrittänyt selitellä tilannettani anemialla ja ties millä nuhakuumeilla ja korvatulehduksilla. Ei tässä nyt taida enää olla kyse vain sellaisesta. Kun särkee, väsyttää, tykyttää ja pyörryttää koko ajan. 

Oon syvällä syömishäiriöhelvetissä. Oon tosi syvällä enkä pääse enää itse ylös. Suusta ei ole taas kahteen päivään mennyt alas muuta kuin kahvia, teetä ja tarvittavat lääkkeet. Mua masentaa ihan kamalasti. Sain perjantaina vihdoin ja viimein kiinni uuden omahoitajani psyk.polilta ja juteltiin pitkät pätkät puhelimessa. Mulla olisi ollut tilaisuus puhua tästä tilanteesta ja kertoa, mitä elämässäni on menossa. Mutta mä en kertonut.

En myöskään puhunut syömisistäni psykologiajalla. Vaikka se olisi ollut juuri oikea paikka näiden asioiden purkamiseen. En siksi, ettenkö luottaisi kyseiseen ihmiseen. Koska mä luotan, enemmän kuin itseeni. Jotenkin vaan tuntuu siltä, etten oikein pysty näkemään tätä tilannettani realistisesti. Siksi en ymmärrä, miksi ihmiset jatkuvasti hössöttävät ja ovat huolissaan. Tämähän on ollut mun "normaalia" elämää viimeiset yhdeksän vuotta. Toisaalta en toivoisi tällaista kenellekään toiselle. Mä nyt vaan oon tällainen surkea poikkeus.

Oon kaukana siitä ihmisestä, mitä haluaisin olla. Mulla ei ole hyvä olla yhtään millään elämän osa-alueella. Taas vaihteeksi elämässäni on menossa sellainen vaihe, että jopa suihkussa käynti riittää uuvuttamaan totaalisesti. Jos on mahdollisuus valita, makaan mieluiten päivät kotona yöpuvussa. Useimmiten sängyssä, välillä myös sohvalla. Saatan katsoa tai kuunnella jotain, mutta varsin usein löydän itseni vaan tuijottamasta tyhjyyteen.

Hoidollisiin tapaamisiin oon ihme kyllä sitoutunut kiitettävästi ja usein menen mielelläni mulle varatuille ajoille. On helpompaa lähteä liikkeelle, kun on jokin järkevä syy. Sen sijaan spontaanius on kadonnut elämästä lähes kokonaan ja tuntuu, että mun pitää kaikessa tekemisessä noudattaa neuroottisesti totuttua tuttua kaavaa. Muuten on vaikeaa olla.

Ennen saatoin kerätä kimpsut ja kampsut ja lähteä vaikkapa kaverille yöksi. Tai iltaa istumaan sen kummemmin asiaa pohtimatta. Nyt tarvitsen useita päiviä miettimisaikaa ennen kuin toimin tai teen yhtään mitään. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, että sellainen on varmasti rasittavaa eikä sen takia tee mieli edes yrittää olla muhun yhteyksissä.

Kyllä se silti aika pahalta tuntuu. Maata jossain sairaalan vuodeosastolla ja miettiä, että: "Olispa kuollut, niin ei tarvitsisi enää kenenkään murehtia mua ja mun tekemisiä".

Vaikka enhän mä oikeasti halua kuolla. En mä voi haluta sellaista itselleni. Kai. En oikein itsekään ymmärrä, siksi on vaikeaa edes yrittää selittää tätä muille. Syömishäiriö ja masennus ovat siitä kavalia sairauksia, että ne käperryttävät ihmisen tuhannen sykkyrälle suojakuoren sisään. Sitä ei halua olla näkyvä. Lopulta lähes huomaamattaan ihminen lakkaa elämästä. Ehkä mullekin on käymässä niin.

Kerran olin niin hymyilevä, naurava ja leikkisä. Mulla oli pilke silmäkulmassa ja näin kauneutta arjen pienissäkin asioissa. Nyt tuntuu siltä, että oon täysin valmis hautaamaan kaikki pienimmätkin unelmani ja eläköitymään. Parikymppisenä. Vittu.

Arkihulinat

Kotiinpaluu osoittautuikin sitten lopulta raskaammaksi kuin mitä osasin edes odottaa. Oon ollut väsynyt, masentunut ja ahdistunut. Vaikeita ajatuksia on koko ajan ja niiden kanssa selviäminen tuntuu haastavalta, välillä suorastaan mahdottomuudelta. Syömishäiriö puhuu.

Hoitotauko päättyi ja eilen olivat viimeiset sopimusneuvottelut DKT-ryhmää koskien. Sain paikan ja ensi kerralla kirjoitetaankin sitten jo hoitosopimusta. Oon hyvin innoissani, samaan aikaan pelottaa kuitenkin enemmän kuin mitä osaan tähän edes sanoittaa. Pelkään olevani liian heikko. Tai että en sopeudukaan osaksi muuta ryhmää. Varmaan ihan luonnollisia pelkoja, jos otetaan huomioon esimerkiksi se, millaisista taustoista tulen. Olisihan se kuitenkin mukavaa, jos voisi elää edes päivän ilman, että koko ajan murehtii turhia ja pyörittelee pahimpia mahdollisia katastrofiajatuksia päässään.

Noin niin kuin muuten hoitokuviot psyk.polin puolella ovat aivan sekaisin. Viime vuoden loppupuolella päättyi hoitosuhde edellisen omahoitajan kanssa. Samalla päätin ruveta viemään eteenpäin myös lääkärinvaihdosprosessia. Päätös ei ollut mulle mitenkään helppo, vaikka olenkin jo vuosien ajan joutunut vääntämään samaisen lääkärin kanssa ties mistä pikkuasioista. Ihmisoikeuksista lähtien. Yritin omalta osaltani kaikkeni, että hoitosuhde oltaisiin saatu toimimaan. En vaan enää pystynyt jäämään hoitosuhteeseen, jossa mua, mun tunteita tai näkemyksiä ei arvostettu yhtään. Asetin itseni lukuisia kertoja hengenvaaraan, enkä enää halua toimia niin.

Toivon, niin toivon, että tuosta DKT-ryhmästä olisi apua. Oon väsynyt olemaan väsynyt. Olo on ollut niin huono, että pelkään löytäväni itseni osastolta hetkenä minä hyvänsä, jos ei joku pian nappaa kiinni musta ja estä vajoamasta takaisin pimeyteen.

2020

Heipsan ja hyvää uutta vuotta 2020 kaikille. Täällä Nurmeksessa vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissä ja mummun synttäreitä juhlistaessa. En ole vuosiin viettänyt vuodenvaihdetta maalla. Aina on saanut reuhata menemään kavereiden kanssa ties missä. Nytpä ei tarvinnut ja oikeastaan oon siitä varsin iloinen.

Huomenna suuntaan takaisin kotiin Helsinkiin. Tämä hermoloma tuli tässä kohtaa tarpeeseen; huomaan jaksavani ainakin vähän paremmin. Ajatus kulkee selkeämmin. Yritän elää hetkessä ja kellua tässä fiiliksessä vielä nämä viimeisetkin hetket. Tunnen itseni ja tiedän, että mieliala laskee pakkasen puolelle heti, kun avaan kotioven huomenna iltapäivällä.

Oon kaavaillut jo uutta reissua pääsiäiselle. Muutenkin, yksi mun tämän vuoden lupauksista on pitää enemmän yhteyttä sukulaisiin. Kysyä kuulumisia useammin. Kerran täällä vain eletään eikä sitä koskaan tiedä, milloin oma aika koittaa. Näillä elämäntavoilla luulisi, ettei tarvitsisi kovin kauaa  kyllä kärsiä. Surullista, mutta totta.

Hoitotauko

Kuin ihmeen tavoin oon selvinnyt tästäkin hoitotauosta ilman mitään sen kummempia ongelmatilanteita. Tokihan vaikeita ajatuksia on päivittäin ja arki niiden kanssa painiskellessa on raskasta. Kuitenkin, mua kannattelee ajatus siitä, että ei tarvitse jaksaa yksin kauaa. Enää en taistele vain itseni takia.

Muistutan itseäni päivittäin siitä, että en voi saada apua, jos nyt kuolen. Jos kuolen, en enää koskaan palaa takaisin. Sitten ei ole enää mahdollista korjata sitä, mikä on rikki. Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata sitä, mikä on joskus mennyt rikki. Mutta se vaatii sen, että on elossa ja jaksaa taistella. Vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Helppoa sen ei kuulu ollakaan. Tosiaan, ei toipumista syömishäiriöstä turhaan kutsuta taisteluksi. Sillä sitä se todella on. Rumaa taistelua.

Ajatuksia on. Mutta mä en anna periksi.
En anna periksi tälle sairaudelle. 

Häkkilintu

Päivät täällä kuluvat aina nopeasti. Pelottavan nopeasti. Voisin tottua täällä elämiseen ja asumiseen. Pitäisi käydä useammin, kun mummukin kovasti kyselee perään ja kyläilemään. Tunnen syyllisyyttä siitä, että oon ollut huono lapsenlapsi ja tuottanut pettymyksen jo liian monta kertaa. Pitäisi toimia ja tehdä ryhtiliike nyt, kun se vielä on mahdollista.

Kyllä me lopulta eilen käytiin vähän ajelemassa. Matkattiin Lieksaan ostoksille ja tultiin sieltä sitten takaisin. Oli ihan mukavaa istua auton kyydissä ja katsella vaihtuvia maisemia. Tulevana vuonna saatan itsekin olla auton ratissa, jos hommat menevät suunnitellulla tavalla ja pääsen vihdoin ajamaan kortin. Miten ihanaa olisikaan olla vapaa. Vihaan häkkilintu -fiilistä, jonka kanssa joudun Helsingissä tappelemaan päivittäin.

Muut ovat jo käyneet rauhoittumaan ja yöunille. Mulle tuli vielä tarve kirjoitella, kun meinaa vaikea olo vyöryä päälle rytinällä. Lääkkeen ehdin jo ottaa ja kohta pitäisi yrittää nukkumista uudestaan. Liikaa vaikeita ajatuksia ja liian vähän järkeviä konsteja niiden käsittelyyn.

Syömisten kanssa ei ole mennyt hyvin. Ei ainakaan sillä tavalla kuin mitä aluksi suunnittelin. On tullut syötyä vääränlaista ruokaa ja väärällä tavalla. En ole uskaltanut käydä vaa'alla ja huomenna olisi "pakko" päästä lenkille. Ja no, huomenna olisi pakko myös paastota. Taas vaihteeksi. Jos siis syömishäiriötä uskoo.

Kamalaa myöntää, että tällä kertaa tavallaan jopa haluaisin toimia syömishäiriön sanelemalla tavalla. Ihan vain senkin takia, ettei tilanne äityisi jo täällä ollessa niin pahaksi, etten sitten kotona kestä ollenkaan. En halua joutua uudestaan osastolle heti alkuvuodesta.

Inhoan. Inhoan tätä sairautta ja koko helvetin elämäntilannetta. Inhoan sitä, etten voi nauttia, olla onnellinen ja elää huoletta. Tai ainakin vähän huolettomammin. Inhoan sitä, että tämä masennus tuntuu ikuiselta helvetiltä, josta ei ole poispääsyä millään tavalla. Inhoan sitä, että oon ihmisten kanssa, mutta silti niin yksin.

Terveiset Nurmeksesta!

Matkaaminen uuvutti sen verran paljon, etten enää eilen jaksanut kirjoitella ollenkaan. Perille Nurmekseen pääsin jo hyvissä ajoin, mutta loppupäivä kului levätessä ja kuulumisia mummun ja Paulin kanssa vaihdellessa. Illalla käytiin vielä ennen nukkumaanmenoa saunassa. Siinäpä koko päivä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Tänään olisi tarkoitus käydä hieman liikenteessä. Ehkä autoilemassakin. Ajattelin ottaa kameran mukaan, josko saisin muutamia julkaisun arvoisia kuvia napsittua. Saa nähdä, lähdetäänkö käymään Kuhmossakin jossain vaiheessa. Kovasti toivoisin, että löytyisi aikaa tavata serkkuja ja tätiä.