Ihan hyvä aika istua kirjoittamassa ja juomassa kahvia. Uni ei halunnut tulla enkä halunnut kiusata itseäni pyörimällä hereilläkään. Enää neljä tuntia junan lähtöön ja kolmen tunnin päästä pitäisi olla pesemässä hampaita ja vetämässä vaatteita niskaan. Mieli on levoton, mutta uskon sen johtuvan vain siitä, että jännitän. Jännitän matkaa, vaikka lähden enemmän kuin mielelläni ja tiedän maisemanvaihdoksen tekevän minulle hyvää.
Jännitän syömisiä ja syömättömyyttä. Jännitän liikkumisia ja liikkumattomuutta. Miten salaan syömishäiriöni sukulaisiltani? Toisaalta, tarvitseeko mun edes piilotella sitä? Mulla on sairaus, jonka takia olen hoidossa ja johon saan apua. Sen ei pitäisi olla ongelma muille, jos se ei ole ongelma mullekaan. Enkä todellakaan halua, että asiaan kiinnitetään yhtään sen enempää huomiota kuin mitä on pakko. En halua, että mummu tai kukaan muukaan huolestuu turhaan, kun sellaiseen ei yksinkertaisesti ole tarvetta.
Pakkasin kameran matkalle mukaan. Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa on tällä hetkellä kuulemma paljon lunta ja koko ajan satelee lisää. Tavoitteeni olisi ottaa kuvia päivittäin. Ehkä sillä tavoin saan myös ajatuksiani siirrettyä pois ikävistä asioista. Niin ainakin toivon. On uuvuttavaa ajatella ja murehtia koko ajan näin paljon.
Vielä olisi jonkin verran tehtävää. Pitäisi pakata reppu, laskea oikea määrä lääkkeitä mukaan ja täyttää dosetti. Tiskit sain jokin aika sitten tiskattua ja aiemmin päivällä siivosin kuin hullu, koko asunnon lattiasta kattoon; imuroin, pölytin, tuuletin, luuttusin. Jopa siivotessa syömishäiriö saneli; ihan sama mitä tekee ja miten. Kunhan ei vaan juutu paikoilleen ja sohvannurkkaan köllöttelemään. Ja kuten arvata saattaa, tämä tyttö ei tosiaankaan köllötellyt.
Mutta, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Tulen aina valitsemaan pakkoliikunnan, jos se vähääkään auttaa mua pysymään erossa teristä. Aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti