Onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Vaikka pidänkin joulusta, on se silti aina oma "operaationsa". Jouluun liittyy paljon vaikeita muistoja, jotka joudun kohtaamaan vuosi toisensa perään eikä paha olo ole helpottanut vieläkään, vaikka puhutaan tapahtumista yli kymmenen vuoden takaa. En tiedä, tuleeko koskaan helpottamaankaan täysin.
Lisävaikeutensa joulun viettoon ja huolettomaan rentoutumiseen tuo ilman muuta syömishäiriöni, jonka mielestä en ansaitsisi mitään hyvää. En ravintoa kroppaani tai edes olla hengissä ja elää tätä elämääni. Lapsuudenkotini kaltaisessa ympäristössä on lähes mahdotonta suojautua laihdutuspuheilta ja piikittelyiltä. Toissa vuonna isäni toivotti minulle "hyvää yksinäistä vegaanista joulua" ja se kolahti. Meni syvälle tunteisiin. Vaikka tapahtumaa on käyty läpi ja anteeksi pyydetty lukuisia kertoja, ikävä muisto on ja pysyy.
Tänä vuonna otin tietoisen harppauksen pois tutulta ja turvalliselta syömishäiriön polulta ja julistin itselleni ruokarauhan pari päivää ennen aattoa. Oli helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka yritin antaa itselleni siimaa ruokapöydässä, kostautui se myöhemmin illalla kotimatkalla, kun päätin lopulta valita sen kaikista monimutkaisimman reitin, jolla kävelymatkaa kotiin kertyi lopulta yli kaksi kilometriä. Vaikka olisin voinut ottaa junan tai ajaa bussilla suoraan oven eteen. Tänä aamuna tuskastelin pitkään, voinko syödä aamupalaksi leivän vai tyydynkö pelkkään pilttiin, koska eilen tuli syötyä "väärin" ja liikaa. Lopulta en sitten syönyt yhtään mitään. Helvetin syömishäiriö ja sen typerät säännöt. Jostain syystä en vain osaa taaskaan päästää irti.
Järki ja tunteet eivät tunnu koskaan kulkevan käsi kädessä. On halvaannuttavan pelottavaa edes ajatella, että ajautuisin itseni kanssa sellaiseen tilanteeseen, jossa en olisi kontrollissa. Ylikontrolli tuntuu paljon turvallisemmalta kuin se, että eläisi elostellen välittämättä mistään yhtään mitään.
Lisävaikeutensa joulun viettoon ja huolettomaan rentoutumiseen tuo ilman muuta syömishäiriöni, jonka mielestä en ansaitsisi mitään hyvää. En ravintoa kroppaani tai edes olla hengissä ja elää tätä elämääni. Lapsuudenkotini kaltaisessa ympäristössä on lähes mahdotonta suojautua laihdutuspuheilta ja piikittelyiltä. Toissa vuonna isäni toivotti minulle "hyvää yksinäistä vegaanista joulua" ja se kolahti. Meni syvälle tunteisiin. Vaikka tapahtumaa on käyty läpi ja anteeksi pyydetty lukuisia kertoja, ikävä muisto on ja pysyy.
Tänä vuonna otin tietoisen harppauksen pois tutulta ja turvalliselta syömishäiriön polulta ja julistin itselleni ruokarauhan pari päivää ennen aattoa. Oli helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka yritin antaa itselleni siimaa ruokapöydässä, kostautui se myöhemmin illalla kotimatkalla, kun päätin lopulta valita sen kaikista monimutkaisimman reitin, jolla kävelymatkaa kotiin kertyi lopulta yli kaksi kilometriä. Vaikka olisin voinut ottaa junan tai ajaa bussilla suoraan oven eteen. Tänä aamuna tuskastelin pitkään, voinko syödä aamupalaksi leivän vai tyydynkö pelkkään pilttiin, koska eilen tuli syötyä "väärin" ja liikaa. Lopulta en sitten syönyt yhtään mitään. Helvetin syömishäiriö ja sen typerät säännöt. Jostain syystä en vain osaa taaskaan päästää irti.
Järki ja tunteet eivät tunnu koskaan kulkevan käsi kädessä. On halvaannuttavan pelottavaa edes ajatella, että ajautuisin itseni kanssa sellaiseen tilanteeseen, jossa en olisi kontrollissa. Ylikontrolli tuntuu paljon turvallisemmalta kuin se, että eläisi elostellen välittämättä mistään yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti