En ole kirjoittanut tänne mitään lähes vuoteen. En tiedä, missä vaiheessa aloin jännittää kirjoittamista näin paljon. Mitä edes pelkään? Tämähän on mun blogini ja mulla on vapaus ja oikeus kirjoittaa tänne ihan mitä vain haluan. Niin, mulla on oikeus.
Miksi sitten tuntuu usein siltä, ettei ole oikeutta yhtään mihinkään? Edes hyvinvointiin? Tämä kulunut vuosi on ollut niin sanoinkuvaamattoman raskas. On ollut useita hoidollisia tapaamisia, sairaalareissuja. Liian monta tikkireissua. Lääkemuutoksia. Unettomia öitä, itkukohtauksia, ahdistusta. Oon laihtunut melkein kymmenen kiloa tammikuusta.
Täytin tasan viikko sitten 22 vuotta. Koko elämä olisi vielä edessä, mutta tuntuu siltä, että oon jo nähnyt kaiken. Sairaus on muuttanut mua ihmisenä, ehkä pysyvästi. Enkä rehellisesti sanoen tiedä, pidänkö tästä uudesta ihmisestä.
Enää en edes tiedä, mitä oikeastaan haluan elämälläni tehdä. Aloitan alkuvuodesta pitkän DKT-hoito-ohjelman ja kuntoutuminen on vielä täysin kesken, mutta oon kyllä pohtinut opintojen aloittamista ja avoimen yliopiston kursseja. Mihinkään pääsykokeisiin tuskin tulevana keväänä vielä osallistun. Toisaalta koskaan ei tiedä, mihin suuntaan olotila muuttuu; voihan vointi parantuakin ja niin todella toivon. Haaveilen edelleen kovasti psykologian opinnoista, mutta ajatus pääsykokeista tuntuu melko masentavalta ja sisäänpääsy kouluun lähes mahdottomuudelta. Ja se jos mikä surettaa.
Myös toimintaterapeutin ja fysioterapeutin ammatteja oon pohtinut kovasti. Opinnot vaikuttavat kiinnostavilta. Molemmissa ammateissa työnkuva on varsin monipuolinen ja mikä parasta, pääsisin tekemään juuri sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. Auttamaan muita ihmisiä.
Mutta, näitähän tässä ehtii vielä onneksi pohtia. Nyt yritän kerätä voimia ennen kaikkea siihen, että selviäisin pian koittavasta joulusta ja hoitotauosta. Vuodenvaihteeksi lähden maalle lataamaan akkuja.
Miksi sitten tuntuu usein siltä, ettei ole oikeutta yhtään mihinkään? Edes hyvinvointiin? Tämä kulunut vuosi on ollut niin sanoinkuvaamattoman raskas. On ollut useita hoidollisia tapaamisia, sairaalareissuja. Liian monta tikkireissua. Lääkemuutoksia. Unettomia öitä, itkukohtauksia, ahdistusta. Oon laihtunut melkein kymmenen kiloa tammikuusta.
Täytin tasan viikko sitten 22 vuotta. Koko elämä olisi vielä edessä, mutta tuntuu siltä, että oon jo nähnyt kaiken. Sairaus on muuttanut mua ihmisenä, ehkä pysyvästi. Enkä rehellisesti sanoen tiedä, pidänkö tästä uudesta ihmisestä.
Enää en edes tiedä, mitä oikeastaan haluan elämälläni tehdä. Aloitan alkuvuodesta pitkän DKT-hoito-ohjelman ja kuntoutuminen on vielä täysin kesken, mutta oon kyllä pohtinut opintojen aloittamista ja avoimen yliopiston kursseja. Mihinkään pääsykokeisiin tuskin tulevana keväänä vielä osallistun. Toisaalta koskaan ei tiedä, mihin suuntaan olotila muuttuu; voihan vointi parantuakin ja niin todella toivon. Haaveilen edelleen kovasti psykologian opinnoista, mutta ajatus pääsykokeista tuntuu melko masentavalta ja sisäänpääsy kouluun lähes mahdottomuudelta. Ja se jos mikä surettaa.
Myös toimintaterapeutin ja fysioterapeutin ammatteja oon pohtinut kovasti. Opinnot vaikuttavat kiinnostavilta. Molemmissa ammateissa työnkuva on varsin monipuolinen ja mikä parasta, pääsisin tekemään juuri sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. Auttamaan muita ihmisiä.
Mutta, näitähän tässä ehtii vielä onneksi pohtia. Nyt yritän kerätä voimia ennen kaikkea siihen, että selviäisin pian koittavasta joulusta ja hoitotauosta. Vuodenvaihteeksi lähden maalle lataamaan akkuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti